Pertti poro
O-li-pa ker-ran, pie-nes-sä ja rau-hal-li-ses-sa Hir-vaan ky-läs-sä po-ro ni-mel-tä Pert-ti. Pert-ti o-li hie-no ja ko-me-a po-ro, jo-ka tyk-kä-si suk-laas-ta ja ih-mi-sis-tä.
E-rää-nä päi-vä-nä Pert-ti o-li met-säs-sä pii-los-sa met-säs-tä-jiä ja sil-tä kat-ke-si sar-vi. Se tun-tui Per-tis-tä huo-nol-ta. Pert-ti po-ro päät-ti pi-ris-tää it-se-ään et-si-mäl-lä ys-tä-vän.
Pert-ti läh-ti et-si-mään ys-tä-vää sy-väl-tä met-sän kes-kel-tä. Si-tä vas-taan tu-li met-säs-tä-jä, jo-ka häm-mäs-tyi yk-si-sar-vis-ta po-ro-a. Hän ei am-pu-nut Pert-ti-ä, kos-ka häm-mäs-tyi lii-kaa. Met-säs-tä-jä an-toi Per-til-le suk-laa-ta. Se tun-tui Per-tis-tä hy-väl-tä. Pert-ti löy-si so-pi-van ys-tä-vän.